 |
| Ahkera koululainen bussissa |
Kuten viime postauksessa jo mainitsin, eilen tiistaina alkaisi arkitottiskurssi. Kellon lyödessä 17:00 suuntasimme kohti keskustan bussiasemaa ja sieltä kohti paiholaa ja Oppikoiran koulutuskeskusta. Uskon kanssa on kyllä helppo matkustaa bussissa, se ei ota paineita jytinöistä eikä tärinöistä, korkeintaan katsoo kanssamatkustajia anovasti ja vaatii rapsuttelua.
Jos jotain negatiivista pitää keksiä niin se on välimatka, mutta ainahan hyvän eteen pitää jonkin verran nähdä vaivaa. Bussi vei meidät Suontauksentien ja paiholantien risteykseen ,josta jatkoimme matkaa kohti oppikoiran koulutuskeskusta. Kävellessäni pitkin peltoista maalaismaisemaa, tuulen ja räntäsateen piiskatessa kasvoja, tuli hetkittäin mietittyä että onkohan tämä nyt ihan hyvä idea. Rämmittyämme 3 kilometrin matkan savihöttöistä tietä pitkin saavuimme oikeaan osoitteeseen, mikä jo sikäli on jonkinlainen ihme silloin kun matkaamme minun muistini ja suunnistustaitojen varassa.
Emme joutuneet odottamaan pihalla onneksi kovin kauaa, kun pääsimme sisälle halliin.
Koirakoulu oppikoiran tilat olivat erittäin siistit ja ja ohjaajamme vaikutti erittäin mukavalta ihmiseltä. Joukkoomme liittyi myöhemmin muitakin ohjaajia ja heidän koiriaan ja kaiken kaikkiaan aloitimme harjoittelut 4 koirakon voimin. Mielestäni ryhmän pieni koko olikin vain lisäplussaa sillä halli ei ollut loppuunsa kovin suuri ja suuremmalla joukolla olisi henkilökohtainen ohjaus jäänyt pakostikin vähemmälle.
Viimeksi kerroinkin että se päälimmäinen syy miksi lähdimme ko.kurssille oli yksinkertaisesti se että haluasin kehittää Uskon häiriönsietokykyä ja kykyä toimia muiden koirien seassa vetämättä niistä liikaa pulttia ja menettämättä keskittymiskykyään. Olinkin jo varautunut siihen että saisin tunnin aikana keksittyä pitämään turhan innokasta lassietani aisoissa sen sijaan että oppisimme jotain uutta.
Tilankin pienyys kauhistutti minua. Koirat joutuisivat olemaan koko harjoituksen ajan todella lähekkäin toisiaan ja se pistikin miettimään tulisikohan tästä nyt mitään.
Kun koko poppoo oli saatu kasaan oli aika aloittaa harjoittelu. Aloitimme yksinkertaisilla harjoitteilla joilla oli tarkoitus motivoida koiraa toimimaan ohjaajan kanssa ja olemaaan välittämättä muista koirista. Pelkoni Uskon häsläämisestä osoittautui täysin turhaksi. Se keksittyi vain ja ainoastaan minuun, saattoi toki katsella muita koiria silloin tällöin ja ottaa muutaman askeleen kohti, mutta palasi sen jälkeen heti takaisin kun oli aikansa asiaa ihmetellyt. Harjoitusten alkaessa se suorastaan puhkui intoa tehdä hommia ja harjoitusten välissä alkoi tuhista kärsimättömästi kun käskyjä ei tulekaan. En tiedä mikä ihmeen aivohäiriö sille liet iskenyt mutta jo halliin astuessaan näytti siltä kuin se olisi tiennyt" että hei nyt tultiin töihin me ei leikitä". Tätä minä olin juuri hakenut. Kun tajusin että ei tämä hurtta mihikään pakene uskalsin jopa päästää sen irti, muiden koirien ollessa vielä kytkettynä. Se oli minulle kuin pieni lottovoitto.. YESS!!
Ensialkuun teimme kohdetyöskentelyä, tarkoitus oli saada koira liikkumaan ohjaajansa mukana, ruumiinkieltä hyvänä käyttäen. Tähän sanon heti erään asian. Koska olen hyvin eläväinen ihminen, käytän paljon ruumiinkieltä hyväkseni kommunikoidessani. Innostuessani huidon käsiäni hervottomasti ja huojun kuin kaatumaisillaan oleva puu. Tämä on toisaalta heikkous ja vahvuus koirankoulutuksessa. Yksi syy lisäharjoitteluun lähtemiselleni olikin, että oppisin hallitsemaan kehoani ja välttämään koiran kanssa ristiriitaisia signaaleja. Usko parka, kun saikin tälläisen emännän...
Kun koirat oli jotkenkuten motivoitu kiinnostumaan ohjaajastaan otimme hiukan seuruun alkeita, muunneltuna. Tarkoitus, saada koira ruumiinelekieltä käyttäen saada seuraamaan ohjaajaa, jättäen häiriön sikseen, joka tässä tapauksessa oli palloa pomputtava ohjaaja. Ohjaajan tarkoitus oli kääntyä tarpeelliseksi kokemaltaan etäisyydeltä ohjaajasta poispäin niin ettei houkutus kävisi koiralle liian suureksi. Olin otettu kun ohjaaja pyysi meitä näyttämään mallia ja Usko suorituikin tehtävästä mallikelpoisesti. Sanottakoon että kyllä se kävi haistelemassa palloa, mutta tuli heti jätä käskystä takaisin. Tästäkin saan syyttää itseäni tein virhearvion päästäessäni koiran liian lähelle häiriötä. Toistojen jälkeen se ei enää jaksanut välittää pallosta lainkaan.
Jatkoimme harjoittelua. Hyväksikäyttäen kehonkieltä tarkoitus oli saada koira peruttaamaan. Olemmekin peruuttamista jonkinverran harjoitelleet, vaihtelevalla menestyksellä tosin. Ongelma olisikin että miten saisin Uskon peruuttamaan ilman että se menisi ns hissinomaisesti alas tai kävisi istumaan. Ratkaisu löytyi käsiavusta. Vein kättäni koiran pään viereen sivulle niin että sen piti ikäänkuin kurkottaa taaksepäin saadakseen namin. Alkuun Usko tarjosikin Istua, tai downia, mutta pian se hokasi homman ja harjoituksen loppuakohden se peruutti kuin vanhatekijä. Harjoittelun aikana sain kuitenkin ohjaajalta palautetta siitä että vein käteni "Peruuttamisasentoon" ennen käskysanaa. Ohjaajamme sanoikin että jottei koira oppisi yhdistämään peruuttamista vain namiin, veisin namikäteni selän taakse, ja ojentaisin sen vasta kun olin antanut käskyn. Pieniä asioita... Mutta tätäkin kikkaa aijon käyttää hyväkseni muissa liikkeissä. Mitä opin, älä hötkyile. ;D
Viimeinen harjoitus olikin sitten se kaikista vaikein. Paikallaan pysyminen. Tarkoitus; koira pysyy paikallaan häiriöstä huolimatta, tässä tapauksessa kauemmas menevä ohjaaja ja ympärillä häsläävät hauvat. Usko suoriutui tästäkin oivallisesti. Lisäsin hieman panoksia huutelemalla ja tanssimalla koiran ympärillä kuin heikkopäinen ja pari kertaa jouduinkin pistämään tanssiin yhtyvän hauvan takaisin aloitusasemaan. Loppu kohti sainkin kävella,tanssia ja heittää vaikka kuperkeikan mutta Usko ei hivuttautunutkaan lähemmäs <3
Kotiin kun päästiin Ukko painalti melkein suoraan punkkaan, onhan tuo aivojumppa raskasta... Todettakoon tähän nyt vielä että minähän koiran tullessa vannotin, että se ei sitten sängyssä nuku. Minulla on huonoja muistoja koirien kanssa nukkumisesta ( nm kahden kultaisennoutajan kanssa nukkuminen kapeassa sängyssä on yhtä tuskaa) No katsoppas keppanaa, melkein heti kun olin kellistänyt itseni vaaka-asentoon ylläpuolella oleva naama ilmaantuu sängyn reunalle. Pääsihän se sitten mielensäpäähän eli jalkopäähän, noh olihan se sen ansainnutkin. <3
Vielä lopuksi haluan sanoa, että Uskon mahakin on antibioottien ansiosta tasaantunut ja koira voi hyvin. Pitää vain toivoa että tämä mahan kunto pysyisikin hyvänä. Maitohappobakteereita naamaan niin eiköhän se tästä.
Näihin kuviin ja tunnelmiin ja tähän biisiin, jota on soitettu kyllä ihan liikaa mutta pistetään nyt silti :D Plussaa minioneille!!
Jos jotain negatiivista pitää keksiä niin se on välimatka, mutta ainahan hyvän eteen pitää jonkin verran nähdä vaivaa. Bussi vei meidät Suontauksentien ja paiholantien risteykseen ,josta jatkoimme matkaa kohti oppikoiran koulutuskeskusta. Kävellessäni pitkin peltoista maalaismaisemaa, tuulen ja räntäsateen piiskatessa kasvoja, tuli hetkittäin mietittyä että onkohan tämä nyt ihan hyvä idea. Rämmittyämme 3 kilometrin matkan savihöttöistä tietä pitkin saavuimme oikeaan osoitteeseen, mikä jo sikäli on jonkinlainen ihme silloin kun matkaamme minun muistini ja suunnistustaitojen varassa.
Emme joutuneet odottamaan pihalla onneksi kovin kauaa, kun pääsimme sisälle halliin.
Koirakoulu oppikoiran tilat olivat erittäin siistit ja ja ohjaajamme vaikutti erittäin mukavalta ihmiseltä. Joukkoomme liittyi myöhemmin muitakin ohjaajia ja heidän koiriaan ja kaiken kaikkiaan aloitimme harjoittelut 4 koirakon voimin. Mielestäni ryhmän pieni koko olikin vain lisäplussaa sillä halli ei ollut loppuunsa kovin suuri ja suuremmalla joukolla olisi henkilökohtainen ohjaus jäänyt pakostikin vähemmälle.
Viimeksi kerroinkin että se päälimmäinen syy miksi lähdimme ko.kurssille oli yksinkertaisesti se että haluasin kehittää Uskon häiriönsietokykyä ja kykyä toimia muiden koirien seassa vetämättä niistä liikaa pulttia ja menettämättä keskittymiskykyään. Olinkin jo varautunut siihen että saisin tunnin aikana keksittyä pitämään turhan innokasta lassietani aisoissa sen sijaan että oppisimme jotain uutta.
Tilankin pienyys kauhistutti minua. Koirat joutuisivat olemaan koko harjoituksen ajan todella lähekkäin toisiaan ja se pistikin miettimään tulisikohan tästä nyt mitään.
Kun koko poppoo oli saatu kasaan oli aika aloittaa harjoittelu. Aloitimme yksinkertaisilla harjoitteilla joilla oli tarkoitus motivoida koiraa toimimaan ohjaajan kanssa ja olemaaan välittämättä muista koirista. Pelkoni Uskon häsläämisestä osoittautui täysin turhaksi. Se keksittyi vain ja ainoastaan minuun, saattoi toki katsella muita koiria silloin tällöin ja ottaa muutaman askeleen kohti, mutta palasi sen jälkeen heti takaisin kun oli aikansa asiaa ihmetellyt. Harjoitusten alkaessa se suorastaan puhkui intoa tehdä hommia ja harjoitusten välissä alkoi tuhista kärsimättömästi kun käskyjä ei tulekaan. En tiedä mikä ihmeen aivohäiriö sille liet iskenyt mutta jo halliin astuessaan näytti siltä kuin se olisi tiennyt" että hei nyt tultiin töihin me ei leikitä". Tätä minä olin juuri hakenut. Kun tajusin että ei tämä hurtta mihikään pakene uskalsin jopa päästää sen irti, muiden koirien ollessa vielä kytkettynä. Se oli minulle kuin pieni lottovoitto.. YESS!!
Ensialkuun teimme kohdetyöskentelyä, tarkoitus oli saada koira liikkumaan ohjaajansa mukana, ruumiinkieltä hyvänä käyttäen. Tähän sanon heti erään asian. Koska olen hyvin eläväinen ihminen, käytän paljon ruumiinkieltä hyväkseni kommunikoidessani. Innostuessani huidon käsiäni hervottomasti ja huojun kuin kaatumaisillaan oleva puu. Tämä on toisaalta heikkous ja vahvuus koirankoulutuksessa. Yksi syy lisäharjoitteluun lähtemiselleni olikin, että oppisin hallitsemaan kehoani ja välttämään koiran kanssa ristiriitaisia signaaleja. Usko parka, kun saikin tälläisen emännän...
Kun koirat oli jotkenkuten motivoitu kiinnostumaan ohjaajastaan otimme hiukan seuruun alkeita, muunneltuna. Tarkoitus, saada koira ruumiinelekieltä käyttäen saada seuraamaan ohjaajaa, jättäen häiriön sikseen, joka tässä tapauksessa oli palloa pomputtava ohjaaja. Ohjaajan tarkoitus oli kääntyä tarpeelliseksi kokemaltaan etäisyydeltä ohjaajasta poispäin niin ettei houkutus kävisi koiralle liian suureksi. Olin otettu kun ohjaaja pyysi meitä näyttämään mallia ja Usko suorituikin tehtävästä mallikelpoisesti. Sanottakoon että kyllä se kävi haistelemassa palloa, mutta tuli heti jätä käskystä takaisin. Tästäkin saan syyttää itseäni tein virhearvion päästäessäni koiran liian lähelle häiriötä. Toistojen jälkeen se ei enää jaksanut välittää pallosta lainkaan.
Jatkoimme harjoittelua. Hyväksikäyttäen kehonkieltä tarkoitus oli saada koira peruttaamaan. Olemmekin peruuttamista jonkinverran harjoitelleet, vaihtelevalla menestyksellä tosin. Ongelma olisikin että miten saisin Uskon peruuttamaan ilman että se menisi ns hissinomaisesti alas tai kävisi istumaan. Ratkaisu löytyi käsiavusta. Vein kättäni koiran pään viereen sivulle niin että sen piti ikäänkuin kurkottaa taaksepäin saadakseen namin. Alkuun Usko tarjosikin Istua, tai downia, mutta pian se hokasi homman ja harjoituksen loppuakohden se peruutti kuin vanhatekijä. Harjoittelun aikana sain kuitenkin ohjaajalta palautetta siitä että vein käteni "Peruuttamisasentoon" ennen käskysanaa. Ohjaajamme sanoikin että jottei koira oppisi yhdistämään peruuttamista vain namiin, veisin namikäteni selän taakse, ja ojentaisin sen vasta kun olin antanut käskyn. Pieniä asioita... Mutta tätäkin kikkaa aijon käyttää hyväkseni muissa liikkeissä. Mitä opin, älä hötkyile. ;D
Viimeinen harjoitus olikin sitten se kaikista vaikein. Paikallaan pysyminen. Tarkoitus; koira pysyy paikallaan häiriöstä huolimatta, tässä tapauksessa kauemmas menevä ohjaaja ja ympärillä häsläävät hauvat. Usko suoriutui tästäkin oivallisesti. Lisäsin hieman panoksia huutelemalla ja tanssimalla koiran ympärillä kuin heikkopäinen ja pari kertaa jouduinkin pistämään tanssiin yhtyvän hauvan takaisin aloitusasemaan. Loppu kohti sainkin kävella,tanssia ja heittää vaikka kuperkeikan mutta Usko ei hivuttautunutkaan lähemmäs <3
Kotiin kun päästiin Ukko painalti melkein suoraan punkkaan, onhan tuo aivojumppa raskasta... Todettakoon tähän nyt vielä että minähän koiran tullessa vannotin, että se ei sitten sängyssä nuku. Minulla on huonoja muistoja koirien kanssa nukkumisesta ( nm kahden kultaisennoutajan kanssa nukkuminen kapeassa sängyssä on yhtä tuskaa) No katsoppas keppanaa, melkein heti kun olin kellistänyt itseni vaaka-asentoon ylläpuolella oleva naama ilmaantuu sängyn reunalle. Pääsihän se sitten mielensäpäähän eli jalkopäähän, noh olihan se sen ansainnutkin. <3
Vielä lopuksi haluan sanoa, että Uskon mahakin on antibioottien ansiosta tasaantunut ja koira voi hyvin. Pitää vain toivoa että tämä mahan kunto pysyisikin hyvänä. Maitohappobakteereita naamaan niin eiköhän se tästä.
Näihin kuviin ja tunnelmiin ja tähän biisiin, jota on soitettu kyllä ihan liikaa mutta pistetään nyt silti :D Plussaa minioneille!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti