Työ kutsuu Lassie!

Aina muutaman kerran viikossa, pakataan reput ja suunnataan
nokka kohti työmaata. Opiskelijalle jokainen pennonen on tärkeä, ja muutamastakin tunnista saatavat roposet ovat arvokkaita. Henkilökohtaisena avustajana toimiminen ei kuitenkaan ole työ, jolla voisi kuvitella rikastuvansa , eikä se olekkaan työn pääpointti.

Aloitin henkilökohtaisen avustajan hommat noin kaksi vuotta sitten, samoihin aikoihin kun aloitin opiskelun yliopistossa. Homma oli kuin minulle tehty, sain tuottaa iloa jonkun toisen henkilön elämään. Silloin tällöin työssäni törmäsin muuan lapinporokoiraan,joka vieraili talolla aina silloin tällöin tervehtimässä asukkaita ja tuomassa hyvää mieltä. Jo silloin ajattelin , kuinka mahtavaa olisi saada tehdä tätä työtä yhdessä koiran kanssa.

Nykyään Usko kulkee työpaikallani mukanani aina silloin tällöin. Pentuna käytin sitä työpaikallani ihan siitä syystä että se tottuisi pyörätuoleihin ja erinlaisiin ihmisiin, mutta nyt näyttää silti että se meni sinne jäädäkseen . Nykyään, se tietää minne olemme matkalla , kun käännymme tietystä kadunristeyksestä ja osaisi varmasti itsekkin perille jo ilman erinäistä ohjausta. Saavuttuamme ovelle, ihmisten suut kääntyvät hymyyn ja iloiset huudahduset raikavat pitkin käytävää.  Nämä ihmiset eivät ole ainoita , jotka hymyilevät, kun Usko näkee nämä ihmiset sen korvat painuvat päätä vasten, häntä vispaa kuin vimmattu, ja sen kasvot vääntyvät ikäänkuin hymyyn.

Usko tervehtii kaikkia vastaantulevia henkilöitä. Normaalisti ihmisistä täysin riehaantuva koira, kävelee viileän rauhallisesti, antaa rapsuttaa itseään, ja lipaisee hellästi kättä, se tietää että näiden ihmisten kanssa on oltava hieman varoivaisemmin. Kerran muuan nainen silminnähden pelkäsi Uskoa. Koira aavisti tämän, tekeytyi niin pieneksi kuin mahdollista, otti muutaman ryömimisaskeleen ja nuolaisi tämän kättä varovaisesti. Tämän jälkeen nainen kumartui juttelemaan ja rapsuttamaan koiraa, vailla pelkoa.

Kun liikumme avustettavani kanssa, Usko kulkee rauhallisesti mukana. Se ei hötkyile tai vedä vaan kulkee avustettavani tahdissa, ikäänkuin varmistaen että tämä pysyy mukana. Viimeksi avustettavani kysyi, saisiko hän taluttaa koiraa, matkanteko etenikin niin että minun työntäessäni pyörätuolia, avustettavani talutti Uskoa, joka käveli nätisti vierellä.

Väsynyt, mutta onnellinen. Raskas työpäivä vaatii veronsa.

Koiran kanssa liikkuessa huomaa kuinka pienet asiat voivat tehdä ihmiset onnellisiksi. Olemme käyneet monissa paikoissa, invaliditaloista, vanhustenkoteihin. On sanoin kuvaamattoman upeaa, kun normaalisti hiljainen vanha rouva alkaakin yhtäkkiä puhumaan ja kertomaan lapsuutensa koirasta tai kun vaikeasti invalidisoitunut henkilö kurkottaa kättään saadakseen rapsuttaa koiraa.

Ehkä se mitä yritän tällä postauksella sanoa on, pistäkää hymy kiertämään. Käykää koirienne kanssa ilahduttamassa ihmisiä, joilla ei ole mahdollisuutta omaan koiraan. Koirat on luotu tänne ihmisten iloksi ja parhaiksi ystäviksi, ja kaikkien tulisi päästä osallisiksi siitä ilosta.

Loppuun vielä kuva kepistä, jonka Usko tänään ulkoillessamme löysi ja toi minulle ...Liekkö ollut puhdasta sattumaa tai sitten tuo koira osaa lukea. "I love you forever"