Oon yksivuotias, oppimaan innokas!

Niimpä niin

Tänään 16.4.2015 Täytti, Millake's noble brine anti alias Usko tasan yksi vuotta! Sillä aikaa kun emäntä on puinut ajanlentoa ja omaa ikääntymistään siinä sivussa, on haukku toipunut viikon lääkärireissusta hyvin :) Tuloste ei ole vieläkään ihan normaalia, mutta pikkuhiljaa kohti parempaa suolentoimintaa...


You know I can't smile without you     
I can't smile without you
I can't laugh and I can't sing
I'm finding it hard to do anything
You see I feel sad when you're sad
I feel glad when you're glad
If you only knew what I'm going through
I just can't smile without you

You came along just like a song
And brightened my day
Who would of believed that you were part of a dream
Now it all seems light years away


Onnea Usko rakas!

Kun pakolliset onnentoivotukset on huudeltu..siirryn muuhun asiaan. Saimme haasteen Ilonalta ja Halti pojalta.  Tarkoitus olisikin nyt vastata haasteeseen ja vastata kouralliseen collieaiheisia kysymyksiä :)



1. Miten päädyit ottamaan collien?
Aloitetaas sitten ihan alusta... Kun perheeni joutui luopumaan labradorinnoutaja Dannystä, minun ollessani noin 10 vuotias, haaveilin pitkään toisesta labbiksesta. Sekin olisi ollut tietenkin poika ja nimeltään Danny. 

Ikää kuitenkin karttui ja rotuvaihtoehdot vaihtuivat. Katseeni kääntyi paimenkoiriin ja erityisesti saksanpaimeniin, mutta rotu jäi pois vaihtoehdoista terveystilanteen vuoksi, enkä ensikertalaisena olisi muutenkaan välttämättä olisi pystynyt hallitsemaan kys. rotua. 

Lukio-aikoina, liityin joensuun dog-sitteri kerhoon ja sitä kautta sain kokemusta eri roduista. Työskenneltyäni noin vuoden sitterinä kohtasin collien. En normaalisti sano ,että se oli rakkautta ensisilmäyksellä, koska en oikein usko sellaiseen , mutta nyt teen poikkeuksen. :) Se koira valloitti sydämmeni aika lahjakkaasti. Lenkiltä tultuamme pestessäni sen tassuja, painoin pääni sen paksuun karvaan ja olimme siinä ties kuinka kauan. Silloin päätin että haluan joskus collien.

 Tappelin pitkään lyhytkarvaisen ja pitkäkarvaisen version välillä, ja loppua kohti totesin että antaa kohtalon päättää, se kumpi versio ensin vastaan tulee ulkona muuttaa luokseni. En koe rotujen välistä eroa suurena, ja pidänkin hyvää nahkaa ja pehkoa hyvin samankaltaisina.  Samaisena päivänä kesätöissä sitten tiirailin ikkunasta ulos ja kas..kas muuan nainen ulkoilutti ei yhtä vaan peräti kolmea pehkoa.. ( kys henkilö tunnistanee itsensä tekstistä...) Päätös oli tehty :)

2. Mitä ominaisuuksia tahtoisit colliessa rotuna parantaa?
Toivoisin että kasvattajat kiinnnittäisivät huomiota eritoten rodun terveyteen, toimintakykyyn, ääni-ja alustavarmuuteen sekä rohkeuteen. Lukiessa ihmisten kokemuksia rodusta kuulee usein puhuttavat aroista ja hermoheikoista koirista, ja vaikka en itse ole näitä tavannut niin en kyseenalaista etteikö tälläisiäkin koiria olisi. Ylipäätään hajontaa collierodussa olisi hyvä saada jotenkin tiivistettyä.


3. Onko koirasi mielestäsi sellainen, kuin kuvittelitkin collien olevan? Yllättikö jokin?
Usko on vastannut aika pitkälti odotuksiani. On kuitenkin muutama asia joista olen yllättynyt. Ensinnäkin kun luin collien rotumääritelmää, kuvittelin saavani vieraisiin pidättäytyväisesti suhtautuvan koiran jolle se oma porukka on se paras. Ja kukkaset, tuo rakastaa kaikkia ja kaikkea :D Pidättäytyväiseksi sitä ei voine siis sanoa...

Myös rohkeus ja oma pää yllätti. Tuo ei tee oikeastaan mitään ns ilmaiseksi ja yhteistyön halua on saatu hakea. Nykyisin Usko kyllä tekee hommia aika mukavasti ja taitaa , ainakin salaa, tykätäkin siitä ;) 

4. Oletko miettinyt, tuleeko seuraavakin koirasi olemaan collie, vai jotakin muuta rotua?
Ainakin toistaiseksi haaveilen toisen collien ottamisesta. Tässä rodussa on jotain sellaista mikä tuntuu omalta. Kuitenkin listallani on monta rotua, jotka kiinnostavat jollain tasolla, mainittakoon nyt esimerkiksi bordercollie, kelpie sekä lanchashire heeler. :) Aika kuitenkin näyttää minkäläisiä karvaturpia talossa tulee asustamaan ;) mutta sanottakoon etten colliesta hevillä luovu.
5. Mikä on koirasi huonoin puoli (yksi ominaisuus)?
Ehdottomasti mahavaivat. Jos saisin yhden ominaisuuden koirastani pois niin se olisi ehdottomasti tuo. Joka päivä on omanlaisensa jännitysnäytelmä kun pitää miettiä minkä laista tulostetta koira tällä kertaa perästään päästää . Onneksi tähänkin voidaan todeta että elämä tälläisen herkkämasunkin kanssa onnistuu kunhan on vain tarkka mitä tuo suuhunsa pistää... Ruokavalio on meillä nyt hiukan hakusessa , mutta katsotaan..katsotaan.

6. Entä paras puoli (yksi ominaisuus)?
Ehdottomasti ehkä sopeutuvuus eri tilanteisiin. Tuon kanssa voi oikeastaan mennä ja tulla kuinka lystää eikä koskaan tarvitse pelätä, etteikö se pärjäisi. Esimerkkinä, olimme paimentamassa somerolla Uskon kanssa sen ollessa noin 6kk vanha. Pasilan kiireisellä rautatieasemmalla koira katseli hetken ihmisten vilinää ja kävi sitten nukkumaan kulkuväylän viereen, eikä siitä päätään nostanut vaikka jos jonkin sortin hiihtäjää kulkikin ohi. 

7. Millaisissa tilanteissa koirasi haukkuu?
Kiihtyessään treeneissä, kotona leikkiessä tai katsellessaan toisten koirien treenaamista. Rauhoittumista on harjoiteltu, mutta lisä harjoitusta kaivataan vielä..

8. Millaisia kisatavoitteita sinulla on koirasi kanssa?
Jaa-a , tuota noin. Kun koiran hommasin ajattelin että harrastamme vain omaksi iloksemme ja pään kunnossa pitämisen vuoksi. Nyt voinee sanoa , että suunnitelmat ovat hiukan muuttuneet. Haaveilenkin hiljaa mielessäni että pääsisimme joskus ainakin sinne tokon alokasluokkaan ja miksei BH kokeeseenkin. Tähänkin ei auta kuin sanoa että aika näyttää...

9. Kuinka monta kaulapantaa koirallasi on?
Tällä hetkellä yksi käytössä oleva panta ja varapanta :) En ole pantojen himohamstraaja...ainakaan vielä.. ;D

10. Milloin olet ollut koirastasi erityisen ylpeä?
Silloin kun se hokaa jonkun uuden jutun,( temput, tokoliikkeet).  Silloin kun se käyttäytyy hienosti, etenkin ihmisten kanssa joilla voi olla liikuntarajoitteisuutta ja aina kun se nauttii yhdessä tekemisestä saamalla hepulit :D 

11. Kiinnostaisiko sinua alkaa joskus kasvattajaksi?
En sano etteikö koskaan, mutta sillä kokemuspohjalla mikä minulla koirista on niin ei.... En sano ettenkö olisi salaa mielessäni kuvitellut itselleni kenneliä, ja salaa suunnitellut kasvatusperiaatteita, mutta ainahan saa ajatella ja miettiä.. Olen koira-alalla vasta niin vasta-alkaja että ryömin suurinpiirtein nelin kontin, kun en vielä oikein mistään mitään ymmärrä, mutta eihän sitä koskaan tiedä missä on esimerkiksi 10 vuoden päästä. 


En haasta tällä erää ketään :D Halukkaat saavat toki tämän tehdä jos haluavat :) 

Tutkimuspöydällä

Tervehdys väki!

Koiranomistajan velvollisuuksiin kuuluu yleisesti koiran kunnosta ylläpitäminen, ja tätä arkemme on nimenomaan ollut viimeisen parin päivän ajan. Usko saikin tänä vuonna astetta ikävämmän syntymäpäivälahjan kun mahavaivat palasivat kaksi päivää sitten ja tänään matkamme vei kohti Joensuun kaupungin eläinlääkäriasemaa.

Olen pari päivää ollut niin hermona odottaen kauhulla tämän päivän lääkäriä. Mieleni värittäessä suurimpia uhkakuvia käskee järki samanaikaisesti ottamaan iisisti ja odottamaan rauhassa. Hermoni ovat olleet koetuksella myös jatkuvien painajaisten takia, enkä ole oikein saanut nukkuttua. Painajaisissa kannan elotonta koiraa sylissäni pois eläinlääkäristä..

Pari viimeistä päivää ovat myös muistuttaneet siitä, kuinka voimakkaasti olen kiintynyt tuohon olentoon. Ei ole mitään jota en tekisi Uskon vuoksi, ja menen vaikka harmaan kiven jotta tuo koira saataisiin kuntoon. Se on niin rakas ja paras kaikin tavoin, en vaihtaisi sitä mistään hinnasta <3

Aamulla hermoillessani koiran vointia, hetken helpotusta toi kuitenkin aamulenkki jonka aikana koira piristyi todella paljon. Se leikki, juoksi ympäri silkasta juoksemisen riemusta ja oli vain onnellinen, se sai hetkeksi hermoheikonkin omistajan unohtamaan huolet ja murheet. Kotiin päästyämme koirassa ilmeni kuitenkin muutosta. Usko alkoi kipuilla voimakkaasti, se nousi ylös makuulta jatkuvasti ja vaihtoi paikkaa, liikehtien levottomasti paikasta toiseen. se myös venytteli raajojaan herkeämättä.

Olen lukenut koirien terveyteen liittyviä artikkeleita suhteellisen paljon ja aloin jo epäillä mahdollista mahalaukun kiertymää.. Soitto siis ell ja pääsimme sinne heti lyhyellä varoitusajalla. Koiran olo helpottui selkeästi matkan aikana ja lääkäriin päästessämme Usko oli jo normaali oma itsensä.

Kuitenkin, lääkäri halusi ottaa Uskosta kuvat varmistaakseen ettei sillä olisi mitään epänormaalia suolistossaan. Olin jo siinä vaiheessa sen asteisessa paniikissa että itkin kun koira valui tiedottomana lattialle. Painajaisen näkymä elottomasta koirasta heräsi. Usko kiikutettiin röntgeniin ja minä ja isäni jäimme odotushuoneeseen odottamaan röntgenien sekä verikokeen tuloksia. Aika mateli todella hitaasti, jokainen sekunti tuntui ylitsepääsemättömän pitkältä.

Viimein röntgen oli ohi ja hoitaja tuli ohimennen ilmoittamaan veriarvojen olevan täysin normaalit ja käski odottaa vielä hetken. Kun viimein pääsin koiran luo, se makasi taju kankaalla röntgenhuoneen lattialla. Olin ohimennen kysäissyt olisiko röntgenissä samalla mahdollisuutta vilkaista Uskon lonkkia ja kyynäriä. Kun hoitaja saapui luoksemme hän totesi laajemman verenkuvan olevan normaalit ja lonkkien ja kyynärien näyttävän todella hyviltä. Lisää hyviä uutisia satoi. Suolistossa ei röntgenien mukaan ollut mitään epäilyttävää ja kipuiluun joka Uskolla oli johtui todennäköisesti ilmasta jota suolistoon oli kertynyt runsaanlaisesti. ( syynä varmasti antamani canicur kuuri joka vei ripulin mennessää, mutta aiheutti samalla sitten ummetusta)  Meinasin hyppiä riemusta. Ei vierasesineitä, ei mahalaukun kiertymää, priimat lonkat ja kyynärät sekä loistavat veriarvot <3 olin niin onnellinen että lääkärin saapuessa huoneeseen halasin häntä ja kiitin vuolaasti koiran hyvästä
hoidosta.

Usko-polo heräämössä

Usko sai heräämispiikin ja pikkuhiljaa tajunnan rajamailla seikkaillut haukku alkoi heräillä. Usko reppana ei ollut nukutuksestaan lainkaan iloinen, ja hoiperteli kuin känniläinen illan pimeinä tunteina etsien kotiaan. Jäädessämme odottamaan lääkäriä, Usko viihdytti koko asiakaskuntaa, ulvomalla ja vinkumalla kuin heikkopäinen. Eihän toiselle saisi nauraa, mutta koko tilanteen raukeamisen jälkeen en oikein osannut tehdä muutakaan. :D

Saimme mukaamme lääkkeitä poistamaan mahdollista heräämisen aiheuttamaa pahoinvointia sekä ihmisillekkin tutun cuplaton kuurin sitomaan mahassa olevaa ilmaa itseensä. Uskon haima-arvot lähtivät pidemmälle tutkimuksiin ja niiden tulosten pitäisi saapua huomenissa, lääkärin mukaan niiden mukaan katsotaan sitten jatkotoimenpiteitä. Hänen mukaansa tällä erää näyttää siltä että koiralla on vain poikkeuksellisen reakatiivinen vatsa joka saattaa mennä kuralle pelkän stressin seurauksesta, varma hän ei ole mutta näin hän olettaa. Tämän nojalla,  Usko sai mukaansa myös herkkävatsaisille koirille suunnatun ruuan Royal Canin Gastro Intestinal, josta olen lukenut paljon hyviä kokemuksia.

Vaikka koko episodi voidaan pitkälti pistää meikäläisen heimoherkkouden piikkiin, olen onnellinen että vein Uskon tutkimuksiin ja että mitään vakavaa ei löytynyt :) Emännänkin stressi on lähtenyt purkautumaan päänsäryn muodossa ja burana on bestis ainakin tämän päivän ajan..

Se pakollinen hehkutuspostaus

Kaikki, jotka eilen pistivät päänsä ulos räntäsateeseen tietävät ettei päivä olisi sään puolesta ainakaan mennä huonommaksi. Kuitenkin, jouduin eilen toteamaan että huolimatta surkeasta säästä voi onnistuminen ja ilo kohdata myös harmaana tiistai päivänä, juuri kun sitä vähiten odottaa.

Ahkera koululainen bussissa

Kuten viime postauksessa jo mainitsin, eilen tiistaina alkaisi arkitottiskurssi. Kellon lyödessä 17:00 suuntasimme kohti keskustan bussiasemaa ja sieltä kohti paiholaa ja Oppikoiran koulutuskeskusta. Uskon kanssa on kyllä helppo matkustaa bussissa, se ei ota paineita jytinöistä eikä tärinöistä, korkeintaan katsoo kanssamatkustajia anovasti ja vaatii rapsuttelua.

 Jos jotain negatiivista pitää keksiä niin se on välimatka, mutta ainahan hyvän eteen pitää jonkin verran nähdä vaivaa. Bussi vei meidät Suontauksentien ja paiholantien risteykseen ,josta jatkoimme matkaa kohti oppikoiran koulutuskeskusta. Kävellessäni pitkin peltoista maalaismaisemaa, tuulen ja räntäsateen piiskatessa kasvoja, tuli hetkittäin mietittyä että onkohan tämä nyt ihan hyvä idea. Rämmittyämme 3 kilometrin matkan savihöttöistä tietä pitkin saavuimme oikeaan osoitteeseen, mikä jo sikäli on jonkinlainen ihme silloin kun matkaamme minun muistini ja suunnistustaitojen varassa.
Emme joutuneet odottamaan pihalla onneksi kovin kauaa, kun pääsimme sisälle halliin.

Koirakoulu oppikoiran tilat olivat erittäin siistit ja ja ohjaajamme vaikutti erittäin mukavalta ihmiseltä. Joukkoomme liittyi myöhemmin muitakin ohjaajia ja heidän koiriaan ja kaiken kaikkiaan aloitimme harjoittelut 4 koirakon voimin. Mielestäni ryhmän pieni koko olikin vain lisäplussaa sillä halli ei ollut loppuunsa kovin suuri ja suuremmalla joukolla olisi henkilökohtainen ohjaus jäänyt pakostikin vähemmälle.

Viimeksi kerroinkin että se päälimmäinen syy miksi lähdimme ko.kurssille oli yksinkertaisesti se että haluasin kehittää Uskon häiriönsietokykyä ja kykyä toimia muiden koirien seassa vetämättä niistä liikaa pulttia ja menettämättä keskittymiskykyään. Olinkin jo varautunut siihen että saisin tunnin aikana keksittyä pitämään turhan innokasta lassietani aisoissa sen sijaan että oppisimme jotain uutta.
Tilankin pienyys kauhistutti minua. Koirat joutuisivat olemaan koko harjoituksen ajan todella lähekkäin toisiaan ja se pistikin miettimään tulisikohan tästä nyt mitään.

Kun koko poppoo oli saatu kasaan oli aika aloittaa harjoittelu. Aloitimme yksinkertaisilla harjoitteilla joilla oli tarkoitus motivoida koiraa toimimaan ohjaajan kanssa ja olemaaan välittämättä muista koirista. Pelkoni Uskon häsläämisestä osoittautui täysin turhaksi. Se keksittyi vain ja ainoastaan minuun, saattoi toki katsella muita koiria silloin tällöin  ja ottaa muutaman askeleen kohti, mutta palasi sen jälkeen heti takaisin kun oli aikansa asiaa ihmetellyt. Harjoitusten alkaessa se suorastaan puhkui intoa tehdä hommia ja harjoitusten välissä alkoi tuhista kärsimättömästi kun käskyjä ei tulekaan.  En tiedä mikä ihmeen aivohäiriö sille liet iskenyt mutta jo halliin astuessaan näytti siltä kuin se olisi tiennyt" että hei nyt tultiin töihin me ei leikitä". Tätä minä olin juuri hakenut.  Kun tajusin että ei tämä hurtta mihikään pakene uskalsin jopa päästää sen irti, muiden koirien ollessa vielä kytkettynä.  Se oli minulle kuin pieni lottovoitto.. YESS!! 

Ensialkuun teimme kohdetyöskentelyä, tarkoitus oli saada koira liikkumaan ohjaajansa mukana, ruumiinkieltä hyvänä käyttäen. Tähän sanon heti erään asian. Koska olen hyvin eläväinen ihminen, käytän paljon ruumiinkieltä hyväkseni kommunikoidessani. Innostuessani huidon käsiäni hervottomasti ja huojun kuin kaatumaisillaan oleva puu. Tämä on toisaalta heikkous ja vahvuus koirankoulutuksessa. Yksi syy lisäharjoitteluun lähtemiselleni olikin, että oppisin hallitsemaan kehoani ja välttämään koiran kanssa ristiriitaisia signaaleja. Usko parka, kun saikin tälläisen emännän...

Kun koirat oli jotkenkuten motivoitu kiinnostumaan ohjaajastaan otimme hiukan seuruun alkeita, muunneltuna. Tarkoitus, saada koira ruumiinelekieltä käyttäen saada seuraamaan ohjaajaa, jättäen häiriön sikseen, joka tässä tapauksessa oli palloa pomputtava ohjaaja. Ohjaajan tarkoitus oli kääntyä tarpeelliseksi kokemaltaan etäisyydeltä ohjaajasta poispäin niin ettei houkutus kävisi koiralle liian suureksi.  Olin otettu kun ohjaaja pyysi meitä näyttämään mallia ja Usko suorituikin tehtävästä mallikelpoisesti. Sanottakoon että kyllä se kävi haistelemassa palloa, mutta tuli heti jätä käskystä takaisin. Tästäkin saan syyttää itseäni tein virhearvion päästäessäni koiran liian lähelle häiriötä. Toistojen jälkeen se ei enää jaksanut välittää pallosta lainkaan.

Jatkoimme harjoittelua. Hyväksikäyttäen kehonkieltä tarkoitus oli saada koira peruttaamaan. Olemmekin peruuttamista jonkinverran harjoitelleet, vaihtelevalla menestyksellä tosin. Ongelma olisikin että miten saisin Uskon peruuttamaan ilman että se menisi ns hissinomaisesti alas tai kävisi istumaan. Ratkaisu löytyi käsiavusta. Vein kättäni koiran pään viereen sivulle niin että sen piti ikäänkuin kurkottaa taaksepäin saadakseen namin. Alkuun Usko tarjosikin Istua, tai downia, mutta pian se hokasi homman ja harjoituksen loppuakohden se peruutti kuin vanhatekijä. Harjoittelun aikana sain kuitenkin ohjaajalta palautetta siitä että vein käteni "Peruuttamisasentoon" ennen käskysanaa. Ohjaajamme sanoikin että jottei koira oppisi yhdistämään peruuttamista vain namiin, veisin namikäteni selän taakse, ja ojentaisin sen vasta kun olin antanut käskyn. Pieniä asioita... Mutta tätäkin kikkaa aijon käyttää hyväkseni muissa liikkeissä. Mitä opin, älä hötkyile. ;D

Viimeinen harjoitus olikin sitten se kaikista vaikein. Paikallaan pysyminen. Tarkoitus; koira pysyy paikallaan häiriöstä huolimatta, tässä tapauksessa kauemmas menevä ohjaaja ja ympärillä häsläävät hauvat. Usko suoriutui tästäkin oivallisesti. Lisäsin hieman panoksia huutelemalla ja tanssimalla koiran ympärillä kuin heikkopäinen ja pari kertaa jouduinkin pistämään tanssiin yhtyvän hauvan takaisin aloitusasemaan. Loppu kohti sainkin kävella,tanssia ja heittää vaikka kuperkeikan mutta Usko ei hivuttautunutkaan lähemmäs <3 

Kotiin kun päästiin Ukko painalti melkein suoraan punkkaan, onhan tuo aivojumppa raskasta... Todettakoon tähän nyt vielä että minähän koiran tullessa vannotin, että se ei sitten sängyssä nuku. Minulla on huonoja muistoja koirien kanssa nukkumisesta ( nm kahden kultaisennoutajan kanssa nukkuminen kapeassa sängyssä on yhtä tuskaa)  No katsoppas keppanaa, melkein heti kun olin kellistänyt itseni vaaka-asentoon ylläpuolella oleva naama ilmaantuu sängyn reunalle. Pääsihän se sitten mielensäpäähän eli jalkopäähän, noh olihan se sen ansainnutkin. <3

Vielä lopuksi haluan sanoa, että Uskon mahakin on antibioottien ansiosta tasaantunut ja koira voi hyvin. Pitää vain toivoa että tämä mahan kunto pysyisikin hyvänä.  Maitohappobakteereita naamaan niin eiköhän se tästä.


Näihin kuviin ja tunnelmiin ja tähän biisiin, jota on soitettu kyllä ihan liikaa mutta pistetään nyt silti :D Plussaa minioneille!!

Olkkaritokoilua ja arkitottista

Ihmiselle joka suurinpiirtein elää auringonvalosta, sateinen, valoton ja harmaa päivä on melkein pahinta mitä voi tapahtua. Järkevä ihminen, jota en voi sanoa aina olevani, kuitenkin osaa ottaa sadepäivistäkin ilon irti.

Tarkoituksemme oli lähteä sunnuntai-illan kunniaksi hieman harjoittelemaan läheiselle kentälle, mutta homma eväytyi realistiseen havaintoon siitä, että tulisin takaisin todennäköisesti enemmän trikkiä muistuttavan koiran kanssa... Siispä päätimme Uskon kanssa ottaa pitkästä aikaa olkkaritokoilua. Olkkirin/huoneeni on siitä mukava että se on tarpeeksi tilava tarpeeksi pienelle seuruuttamispätkällekin.

Muistellen perjantaista treeniämme collieporukan kanssa päätin kokeilla jälleen kaukoja ja homma sujuikin vallan mainiosti :) Olen ehkä aiemmin tehnyt kaukoissa sen virheen että palkkaan vasta kun olen käskyttänyt sekä maahan että istu käskyn. Nyt kokeilinkin palkkaamista heti kun koira vaan istui tai kävi maahan. Omasta idiotismistani johtuen en tätäkään olisi itse keksinyt :D Noh aina oppii jotain uutta.

Toiseksi otimme hiukan hyppyjä.. Totean vain että leuanvetotanko on pätevä väline tähän hommaan :D kiristin sitä vielä niin löysästi että jos koira siihen osuu se putoaa heti.

Jaa että tästäkö yli? 

Kuvan mittasuhteet valehtelevat hiukan.. Otimme hypyn harjoittelua jo jokin aika sitten ja aiemmasta jatkaen jatkoimme. Lähdimme toteuttamaan hyppyä siten, että kun koira oli oikealla puolellani, viskasin sen vinkulelun toiselle puolelle estettä. Päästin koiran käskyllä hyppäämään esteen hyvin , ja hyvin äkkiähän tuo homman äkkäsi. Tästä on hyvä jatkaa :D

Ensiviikolla alkaa meillä myös arkitokokurssi. Koska kurssin kuvaus oli yksinkertaisesti houkutteleva, ( erityisesti murkuille suunnattu), oli sinne ihan pakko päästä. Kurssille ilmoittautumme kävi osaltamme hiukan extempore, mutta ajattelin että kurssille meno ei ainakaan muuta asioita huonommaksi. :D Pääsyy ehkä onkin se että haluan kehittää Uskon häiriösietokykyä etenkin muiden koirien läsnäollessa. < Toisaalta tässäkin asiassa ollaan menty ihan hirveästi eteenpäin, mutta lisäharjoitushan ei ole koskaan tappanut ketään :) Saa nähdä mitä tuleman pitää :D

Itku pitkästä ilosta

Niinpä niin...

Olen aina tiennyt että elämä on yhtä vuoristorataa monelta osin, mutta välillä tämä pohjanoteeraus iskee vasten kasvoja kuin nyrkki konsanaan.

Kaikki joiden kanssa olen ollut lähemmin tekemisissä, tietävät että Usko on kärsinyt jos jonkin sortin mahavaivoista lyhyen elämänsä ajan. Välillä on ollut helpompaa ja välillä vaikeampaa. Mahavaivat ovat olleet pääosin ripulointia jota esiintyy meillä suhteellisen usein, ja jonka kanssa ollaan saatu juosta eläinlääkärillä ties kuinka monta kertaa. Siltä on otettu laajempi verenkuva noin puolivuotiaana, giardia-testi ja vaikka ties mitä. Ainut mitä löytyi olivat hieman koholla olleet haima-arvot, mutta niitä ei osattu yhdistää mihinkään sairauteen.

Reipas pikku potilas

Kuten arvata saattaa, ripulointi alkoi taas viime viikolla, ja kuten aikaisempina kertoinakin, olen varannut tällaisiä tapauksia varten canicur kuurin lääkekaappiimme. Canicur on aikaisemmin vienyt ripulin mennessään muttei tällä kertaa. Lisäksi ripuli oli erilaista kuin aiemmin, seassa oli nyt limaa, joka viittasi paksusuoliongelmiin.  Ahkera maitohappobakteereilla leikkimisen ja riisin ja kanan keittelyn jälkeen, koira palasi hetken taas normaaliksi ja parin päivän normaaliolon jälkeen,  uskaltauduin lähtemään sen kanssa tokoonkin.

Oireet kuitenkin palasivat torstaina, ja silloin soitin Aholle, joka määräsi Uskolle antibioottikuurin sekä kortisonikuurin. Kuurin aloittamisen jälkeen koira ei ole enää onneksi ripuloinut... Ahon kanssa sovimme että mikäli kuuri ei tehoa toivotulla tavalla, on sen jälkeen edessä allergia-testi ja laajat uloste-tutkimukset.  Kaikki tämä sai minut ajattelemaan ja tekemään summasummarun yhtälöitä.

Usko on aina ollut herkkävatsainen koira, ja osittain luulen että se johtuu siitä että stressaannuttuaan se reagoi voimakkaasti vatsallaan. Tämä näkyi muun muassa päivänä sen jälkeen kun olimme käyneet paimentamassa, vatsa oli seuraavat päivät löysällä. Kuitenkin vatsan sekaisin oloa, on ilmennyt niinkin usein, etten enää osannut yhdistää stressaavia tilanteita mahan löysyyteen. Ruokavaliokaan ei ole muuttunut niin radikaalisti että se aiheuttaisi vatsan sekavuutta, muutama koirille suunnattu nami on aiheuttanut vatsanoireita muttei muuta.

Kaikki tämä ja erityisesti keskustelu Ahon kanssa, sai minut muutamaan todennäköiseen vaihtoehtoon:

 a)  Joko Uskolla on paksusuolentulehdus, joka on aiheutunut esim bakteerista, viruksesta, tai sitten sen on laukaissut stressi

b)  Uskolla on jokin yliherkkyyttä aiheuttava allergia.

c)  (Tämä on se pahin vaihtoehto) Usko voi sairastaa IBD:tä, suomennettuna kroonista suolistotulehdusta, johon ei ole olemassa hoitokeinoa. Sitä voidaan kuitenkin lääkitä ja kontrolloida
ruokavaliolla.

Keskustellessani Ahon kanssa hän ei sulkenut kroonisen suolistotulehduksen mahdollisuutta pois, mutta käski odottaa antibioottikuurin loppumista ja katsoa miten koira reagoi kun kuuri loppuu. ( Kuitenkin hän lopussa mainitsi ,että oli määrännyt kortisonikuurin juurikin Uskon hoitohistorian takia ja koska IBD:tä ei voitaisi laskea pois laskuista...)
Ohjeeksi hän antoi myös mahdollisen yksinkertaistetun ruokavalion, ja ruoka jaettuna moneen pieneen annokseen päivittäin.

Olen kulkenut pari päivää kuin sumussa. En vaan voi sanoin kuvata miten pahalta tuntuu..Syytän tapahtuneesta jatkuvasti itseäni ja mietin olisiko minun pitänyt toimia jotenkin toisin...  Välillä vollottanut koiran turkkiin ja välillä toistanut "kyllä se siitä Laura". Sisälläni asuu pieni pessimisti sillä aina kun jotain tällaista sattuu ajattelen automaattisesti pahinta ja ikään kuin valmistan itseäni siihen mitä on tulossa. Näin ei pitäisi tietenkään tehdä...Posiitiviisena asian että koira voi olosuhteisiin nähden hyvin ja syö ja juo normaalisti. Nytkin se yrittää leikkiä... reipas poika. <3

Ja tapahtui Joensuussa niinä päivinä...

Ehtoota kaikille kaikille karvaisille ja karvattomille.

Kevät painaa päälle, ja aurinko sulattaa paitsi katujen varsiin jäätyneet koirankakat, myös talven kaamoksessa pyörineen melankolisen mielen. Kevät näkyy myös talon siisteydessä sillä, joka paikka on täynnä kuraisia koirantassunjälkiä sekä karvaa...

Kesää odotellessa on helppo kiduttaa  itseään katselemalla edelliskesän kuvia :) 

Tälläisinä päivinä on kuitenkin mukava nousta koneen äärestä ja lähteä ulos nuuhkimaan mitä kevätilma tuo tullessaan ja viimeisin vkloppu onkin tullut vietettyä pääosin ulkona koirakavereiden kanssa pyöriessä.

Olimme collieporukan kanssa suunnitelleet jo pitkään yhteistä retkipäivää ja sellainen saatiinkiin pystyyn eilen lauantaina Pärnävaaran aurinkoisissa maisemissa. Vaikka aluksi näytti että osallistumisemme eväytyisi, kyydin puutteen vuoksi, uskaltauduin tutkailemaan Joensuun paikallisliikenteen bussiyhteyksiä. Häpeäkseni voin todeta etten ole juuri bussilla  liikkunut ja Jojon liikenne on yhtä silli-salaattia. Päätin kuitenkin ottaa itseäni niskasta kiinni etsiä ja ehtiä sopivaan bussiin joka veisi minut pärnävaaran nurkkauksille. Bussin käyttöä onkin jo aika ryhtyä opettelemaan muutenkin jos meinään pääästä osallistumaan jakokosken hajuerottelu kurssille :D

Lisätkää tähän jaloissa hyörivä koira ja taskusta putoilevat näkin palat niin saatte käsityksen Lauantain tunnelmasta. :D 

Paikalle löydettiin ja vielä hyvään aikaan.. Pian paikalle ilmaantuikin koira jos toinenkin ja viimein yli 10 koiran ja immeisen voimin suuntasimme kohti Heinävaaran laavua. Huippua että näinkin moni oli päässyt paikalle!!

Minullahan oli se kaino ajatus että Usko väsyttäisi itsensä juoksemalla kilpaa muiden kanssa....Noh ainakin se juoksi..nartun perässä nimittäin..  Ukko iski silmänsä yhteen "onnekaaseen" ja hurmaavaan nuoreen neitoon, joka joutui osaksi jatkuvaa lääppimistä ja ihailua. En oikein tiedä , oliko nuori herra itsekkään oikein perillä siitä miksi hän toimii näin, mutta voin sanoa että loppua kohden homma alkoi muuttua tämän touhua jo pitemmän aikaa katselleen omistajan mielestä ennemmän tai vähemmän rasittavaksi... Nuorta miestä pitikin olla lähes herkeämättä muistuttamassa, että kuinka toisten koirien kanssa oikein käyttäydytään ja ottaa miestä rauhoittumaan muualle. Eipä se niitä haluja silti tuntunut vähentävän. Noh...ainakin se on viriili, jos ei muuta. 

Kuitenkin lenkki oli monilta osin onnistunut, eikä kukaan, tietääkseni hukkunut matkalle. Olen edelleen hirmu iloinen että tästä kaupungista löytyy yhtä monta innokasta rodun harrastajaa... Maailma olisi paljon yksinäisempi paikka ilman teitä <3 comment-3--="" nbsp="">

Tänään sitten suuntasimme uudestaan lenkille, tosin hieman eri seurassa :) Uskon bestis naapurin irlannisetteri poika messissä . Kun on kaksi teini-ikäistä mutanttininjakilpi...anteeksi koiraa mukana, lopputulos on päätöntä menoa, ilman järkevää suuntaa. 

Hankiainen tarjosi kuitenkin mahdollisuuden myös pieneen tokotreeniin. Otin lähinnä seuraamispätkiä, koska sen harjoittelu on nyt kaiken muun ohella jäänyt vähemmälle. Ja voi kuinka huippu koira Usko osasikaan olla. Teimme temppuilua häiriössä. toisella puolella Uskon kaveri ja toisella koirapuiston hälinä. Usko kuitenkin jaksoi keskittyä todella hyvin ja seuruu oli itsessään loistavaa <3 nbsp="" p="">

Lenkki sujui muuten oivasti mutta loppua kohden huomasin Uskolla pienen haavan kannuksessa. Ilmeisesti leikki oli välistä muuttunut niinkin rajuksi että kannuskynsi oli siinä hötäkässä hieman revennyt. Nooh..onni onnettomuudessa. Kotiin päästyämme leikkasin karvat haavan ympäriltä jotta saisin hiukan parempaa kuvaa tilanteesta. Haava osoittautui onneksi luultua lievemmäksi ja luulen että ahkeralla haavan desifioimisella selvitään :) 

Hetken vielä yritettiin haastaa leikkiin...

Ja sitten nukahdettiinkin jalka suussa... :D 

Näihin kuviin ja tunnelmiin päätän tällä kertaa :) Hauskaa viikon alkua kaikille!

Dawn of new beginning?

Tervehdys pitkästä aikaa!


Yhtenä päivänä rupesin tässä miettimään tämän blogin elämää ja sitä mitä tästä kirjoittamisesta tulee. Viime vuonna ehdin kirjoittaa kunnioitettavat kolme postausta, kunne kirjoittaminen jäi vähemmälle.  En ryhdy yksityiskohtaisesti puimaan syitä tähän, koska mielestäni ne eivät internettiin kuulu , mutta sanottakoon että viime vuoden lopussa tapahtui niin paljon odottamattomia asioita, jotka pistivät prioriteettilistauksen uusiksi ja kirjoittaminen sai jäädä, ainakin hetkeksi. Onneksi eräs nimeltä mainitsematon puikkoturpa, on pitänyt emäntänsä liikenteessä, ajattelematta niitä asioita jotka pistivät lähes kaiken uusiksi vuodenvaihteessa. Uskolle siitä suuri kiitos, olet paras poika <3 nbsp="">

En ole oikein koskaan ollut ihminen, joka purkaa tuntojaan paperille, varsinkaan muiden julkiseksi nähtäväksi, mutta toisaalta en ole myöskään ihminen joka pitää asiat itsellään ja mököttää nurkassa kun ei saa sanoja sanotuksi. Siksipä, blogi kokee uuden tulemisen peräti 7 kk jälkeen. Toimikoon tämä nyt henkireikänä kaikkien mahdollisten koiramaisten tuntojen purkamiseen. 

Mutta siis mitä meille kuuluu? 

Paljon on ehtinyt tapahtua puolessa vuodessa, ja ensi kuussa tulee täyteen 1 vuosi Uskontäytteistä elämää :D. etukäteis onnittelut sankarille, joka ei voisi syntymäpäivistä perustaa pätkääkään onhan jokainen päivä juhlan arvoinen. Emäntä kuitenkin toteaa, ettei paremmin vietettyä vuotta voisi ollakaan !!

Olin mäkin joskus pieni ja söpö...Nyt olen enää söpö. 

Viime vuosi kului pitkälti yhteiseen elämään opeteltaessa ja yhdessä elämiseen tottumisessa. Raahasin Uskoa paikasta toiseen, ja tutustuimme paljon uusiin ja ihaniin ihmisiin. Suuri kunnia kuuluu myös Joensuun collieporukoille, jotka ovat kannustaneet ja olleet mukana myös niinä huonompina päivinä. Kiitos ja kumarrus teille siitä! On yksinkertaisesti upeaa, että aktiivisia rodun harrastajia löytyy myös täältä rajan tuntumasta :) 

Minäkö tottelematon, älä naurata. 

Usko itse elää tällä hetkellä sangen vaihdeikasta elämää. Vaihdeikasta siinä mielessä, että aiemmin niin kuuliaisesta koirasta on kehittynyt murrosikäinen nuorimies, jonka kanssa on aina " välistä" väännettävä vitsaa siitä kuka talossa määrää.  Yleensä yksi verenhimoinen katse riittää palauttamaan nuoren hormoonipöllyissä vaeltavan nuoren miehen takaisin ruotuun :) Kiltti poikahan se pohjimmiltaan on eikä mutsin kanssa asetuta mielellään ristikkäin.

Murrosikään siirtyminen on tuonut jonkin verran haastetta koulutukseen liittyen. Nuori mies, jota kiinnostaisi kaikki muu paitsi oleellinen on ollut joskus hankala saada keskittymään siihen hihnan toisessa päässä kirkuvaan emäntään . Näinä vaikeina aikoina, olen kuitenkin lähinnä panostanut siihen että kaikki mitä sitten yhdessä teemmekin olisi mahdollisimman mukavaa ja koiraa motivoivaa. Pientä edistystä tapahtuu koko ajan, joten ei tässä "toivottavasti" olla ihan pitkin ryteikköjä menossa. Mutta tähänkin voidaan sitten todeta että aika kasvattaa niin koiraa kuin hihnanpäätäkin parempaan suuntaan ja toivottavasti myös siellä aivokapasiteetin ja järjen puolella tapahtuu positiiviseen suuntaan. :D Olisihan se pitänyt tietää kun uroskoiran otit.... On hyvin perinteinen kommentti. 

Mitä itse harrastamiseen tulee, on tottelevaisuus koulutus muodostunut osaksi viikottaista treenaamistamme. Jo vuonna miekka ja kivi, jolloin koirasta ei vielä ollut tietoakaan ei tottelevaisuuskoulutus kiinnostanut hirveän paljon. Homma vaikutti vähän liian hifistelyltä minun makuuni, enkä kiellä ettenkö joskus ajattelisi näin yhä. Kuitenkin Tottelevaisuus on vienyt mukanaan, ja vaikka meistä ei suomen tokovalioita tulisikaan, harjoittelemme me tottelevaisuutta, vaikka ihan vaan sitten koska se on kivaa ja koska yksinkertaisesti on kivaa omistaa koira jonka kanssa ei tarvitse pelätä, että se käyttäytyisi huonosti ( < tämähän on siis tavoite ei tämän hetken tilanne :P ) 

Tokoa siis vaan mitäpä muuta? Uusi vuosi tarkoittaa uusia uria ja latuja. Tänä vuonna tarkoitus olisikin siis lähteä kokeilemaan paljon kaikkea uutta. Eniten ehkä odotan keväällä alkavaa hajuerottelun kurssia, joka jo kuvaukseltaan vaikutti sellaiselta " I must have that".  Koska toko on, kuten edellä mainitsin, laji joka vaatii täsmällisyyttä ja tarkkaa silmää, täytyy ainakin omasta mielestäni vastapainona olla jotain jossa suoritus ei vaadi liikaa ajattelua, vaan se saa olla kaikin puolin vapaampaa ja mikäs sen parempaa kuin nenänkäyttö :) 

Ei meistä varmaan koskaan tule mestareita, parhaita tai saati muistettavia, mutta niin kauan kuin hauskaa piisaa ei muulla ole väliä. 

Myös näyttelyissä olisi tarkoitus pyörähtää. On kuitenkin jo alkuun myönnettävä etten koe olevani, ainakaan tässä vaiheessa vannoutunut näyttelyihminen, mutta tilannehan saattaa muuttua ajan myötä. Ehkä yksi syy näyttely-innottomuuteeni on yksinkertaisesti se etten kestä sitä mihin ulkomuotojalostus on ajanut tiettyjä rotuja, enkä usko että minun täytyy erikseen antaa tähän esimerkkejä. Toivoa sopii ettei collielle käy näin, vaikka katsellessani Cruftsin tänä vuonna, osanottajia collieden osalta, teki mieleni painaa pää tyynyyn ja itkeä. Koirat alkavat muistuttaa enemmän ja enemmän nallekarhumaisia chow choweja kuin collieta ( liekö sama tuomari ollut arvostelemassa rotuja :/ ). 

Olihan osanottajissa omaan silmään ihan mukiinmeneviä yksilöitä, mutta englanninmaan ihannecollie tuntuu silti olevan kaukana siitä mitä se esimerkiksi suomessa on. Kauhulla...anteeksi... kiinnostuksella odotan saapuuko kyseinen ihanne suomeen vai jatkaako armas kotimaamme siitä mihin se on nyt päässyt.  Upeaa kuitenkin on että kotimaassamme on alettu herätä siihen että colliesta on paljon muuksikin kuin pelkäksi näyttelykoiraksi. Muutokset eivät tapahdu hetkessä , varsinkaan ihmisten asenteissa , vaan pikkuhiljaa, ja toivonkin että rotumme vielä jonain päivänä nähdään potentiaalisena harratustoverina siinä missä esimerkiksi tämän hetken muotirotu bortsu. 

Kuva puhukoon puolestaan.

Arvostan kuitenkin ihmisiä, jotka jaksavat koiriensa kanssa näyttelyissä käydä ja  rakentavat koko ajan sitä rodunomaista pohjaa joka jalostukseen kuuluu. itse vain toivoisin näyttely-instituution muuttumista, terveyspohjaisempaan suuntaan ja suuntaan, jossa arvostettaisiin enemmän sitä koiran käyttöpuolta. 

Että tällaistä tällä kertaa :) Paljon on pohdittavaa koiramaailman osalta ja siitä tulenkin jatkossa päivittämään. Tieto ja taito kertyy niin, että uutta koiraharrastajaa kuten minua ihan välillä pelottaa se mitä tietä lähtisin seuraamaan. Koiramaailma on hämmästyttävän laaja. Omaa koiraa ottaessani luulin tietäväni suhteellisen paljon koirista, mutta arvatkaapa mitä, mitä enemmän käyn koulutuksissa ja mitä enemmän koiriin paneudun huomaan että minähän en oikeastaan tiedä mitää. Tämä seikka ahdistaa minua suunnattomasti, mutta toisaalta taas se saa suorastaan janoamaan lisää tietoa. Haluan oppia hyväksi kouluttajaksi, mutta ennenkaikkea haluan olla hyvä koiranomistaja. 

Tervetuloa takaisin Lukemaan!

Ollaan kavereita jookos niinku ananas ja kookos.